Ilkka SU 15.11.2009 s. 18

Leea Klemolan kolumni

Minne ovat kaikki menneet Minulla on pitkään ollut erikoinen tunnelma. Vä- hän semmoinen... yksi- näinen ja jämähtänyt. Niin kuin semmoinen, että juna me- ni jo. Ja siinä junassa meni kaikki muut. Ja yksin täällä laiturilla ilman tupakkaa ihmettelee kenelle soittais. Ja mitä se auttais. Ja pitäiskö ottaa taksi kotiin. Ja mitäköhän sitä sitten siellä tekisi. Oikeastaan en ole tätä har- vinaisen vittumaista oloti- laa sen kummemmin ihme- tellyt; olenhan jo ikivanha ja olennaisilta osiltani kuollut. Kaksi viikkoa sitten minulle kuitenkin val- keni, että se juna jonka persettä jäin tänne asemalle tuijottamaan, ei ollut- kaan mikään metafora tai symboli. Semmoinen juna todella meni, ja sen kyydissä meni kaikki muut. Mi- nä nimittäin löysin ne. Ne oli kaikki menny Facebookiin. Ja Facebook ei olekaan mi- kä tahansa Ruotsi tai Äh- täri, jonne minä voin men- nä perässä. Yritys tyssää sii- hen kohtaan, missä pitää valita it- sestä kuva. Kaunis kuva ei tule kuu- loonkaan. Ensinnäkään niitä ei ole, ja toiseksi voi tulla sellainen tunnel- ma, että yrittää jotenkin markkinoi- da itseään. Rumissa kuvissa taas on se vika, että niillä markkinoi itseään helvetin huonosti. Jos taas laittaa kuvan man- nerjäätiköstä, on mahdotonta hallita niitä johtopäätöksiä mitä tämmöises- tä jääkimpaleesta kasvojen paikalla vedetään. Jos tämä itsensä brändääminen kuitenkin onnistuisi, niin sitten se riemu vasta repeää. Mielellään päi- vittäin pitäisi alkaa kertoilla mitä täl- le luomukselle nimeltä Leea Klemo- la kuuluu. Leea Klemola on lähdös- sä kauppaan! Leea Klemola kirjoit- taa kolumnia! Leea Klemola heräsi! Leea Klemola katsoo koiraa! Tietysti tauoton tekemisis tään tiedottaminen tuo omaan elämään sellaista svengaa- vaa eteenpäin menemisen meininkiä, kun eilen Leea Klemo- la joi viinaa!!! Mutta tänään se jo ku- too sukkaa!!! Ihan tässä jännittää it- seäkin, että mitä Leea huomenna ai- koo? Meneekö pesulle vai nettiin? Ja kai se nyt, jos näin tanakasti itses- tään raportoi, jotakuta myös kiinnos- taa. Ja tietysti mitä enemmän kave- reita, sitä kiinnostavampi henkilö on itsekin. Että turha on täällä laiturilla odotella, että sieltä Faceboo- kista joku päivä tultaisiin ta- kaisin. Kuten jo sanottu, se ei ole mikään kylä tai kauppala Poh- janmaalla, vaan mielentila. Se, että joku on fyysisesti paikal- la, ei välttämättä tarkoita, että hän edelleen elää keskuudessamme. Mi- nä esimerkiksi pistin hirvittävän etäi- syyden lasteni kanssa ihan kokonaan teini-iän piikkiin ja olin vain iloinen niistä lyhyistä läheisyyden tuokiois- ta, jolloin heidän kätensä pärehöylän lailla kävi minun kukkaroltani hei- dän taskuunsa ja sukupolvien väli- nen kuilu hetkeksi ylittyi. Shokkihan se oli, saatana, kun eilen löysin koko porukan Faceboo- kista. En meinannut millään ensin tun- nistaa. Siihen kasaan olivat itseään meikanneet ja kuviaan photosho- panneet. Mitä siihen nyt sitten voi sanoa. Siellä ne on. Omat lapset. Yksi niistä ”TEKI RUOTSIN LÄKSYJÄ!!!!” Millään en tahdo tohtia nostaa kissaa pöydäl- le ja kysyä aviomieheltä- ni, että miten on hänen laitansa . Ikäväähän se olisi, jos hän olisi asunut Facebookissa jo neljä vuotta, enkä minä olisi huomannut mitään. Leea Klemola