Ilkka SU 15.11.2009 s. 18

Leea Klemolan kolumni

Minne ovat  kaikki menneet Minulla on pitkään ollut  erikoinen tunnelma. Vä- hän semmoinen... yksi- näinen ja jämähtänyt.  Niin kuin semmoinen, että juna me- ni jo. Ja siinä junassa meni kaikki  muut. Ja yksin täällä laiturilla ilman  tupakkaa ihmettelee kenelle soittais.  Ja mitä se auttais. Ja pitäiskö ottaa  taksi kotiin. Ja mitäköhän sitä sitten  siellä tekisi. Oikeastaan en ole tätä har- vinaisen vittumaista oloti- laa sen kummemmin ihme- tellyt; olenhan jo ikivanha  ja olennaisilta osiltani kuollut. Kaksi  viikkoa sitten minulle kuitenkin val- keni, että se juna jonka persettä jäin  tänne asemalle tuijottamaan, ei ollut- kaan mikään metafora tai symboli. Semmoinen juna todella meni, ja  sen kyydissä meni kaikki muut. Mi- nä nimittäin löysin ne. Ne oli kaikki  menny Facebookiin. Ja Facebook ei olekaan mi- kä tahansa Ruotsi tai Äh- täri, jonne minä voin men- nä perässä. Yritys tyssää sii- hen kohtaan, missä pitää valita it- sestä kuva. Kaunis kuva ei tule kuu- loonkaan. Ensinnäkään niitä ei ole,  ja toiseksi voi tulla sellainen tunnel- ma, että yrittää jotenkin markkinoi- da itseään. Rumissa kuvissa taas on se vika,  että niillä markkinoi itseään helvetin  huonosti. Jos taas laittaa kuvan man- nerjäätiköstä, on mahdotonta hallita  niitä johtopäätöksiä mitä tämmöises- tä jääkimpaleesta kasvojen paikalla  vedetään. Jos tämä itsensä brändääminen  kuitenkin onnistuisi, niin sitten se  riemu vasta repeää. Mielellään päi- vittäin pitäisi alkaa kertoilla mitä täl- le luomukselle nimeltä Leea Klemo- la kuuluu. Leea Klemola on lähdös- sä kauppaan!  Leea Klemola kirjoit- taa kolumnia! Leea Klemola heräsi!  Leea Klemola katsoo koiraa! Tietysti tauoton tekemisis tään   tiedottaminen tuo omaan  elämään sellaista svengaa- vaa eteenpäin menemisen  meininkiä, kun eilen Leea Klemo- la joi viinaa!!! Mutta tänään se jo ku- too sukkaa!!! Ihan tässä jännittää it- seäkin, että mitä Leea huomenna ai- koo? Meneekö pesulle vai nettiin?  Ja kai se nyt, jos näin tanakasti itses- tään raportoi, jotakuta myös kiinnos- taa. Ja tietysti mitä enemmän kave- reita, sitä kiinnostavampi henkilö on  itsekin. Että turha on täällä laiturilla  odotella, että sieltä Faceboo- kista joku päivä tultaisiin ta- kaisin. Kuten jo sanottu, se  ei ole mikään kylä tai kauppala Poh- janmaalla, vaan mielentila. Se, että joku on fyysisesti paikal- la, ei välttämättä tarkoita, että hän  edelleen elää keskuudessamme. Mi- nä esimerkiksi pistin hirvittävän etäi- syyden lasteni kanssa ihan kokonaan  teini-iän piikkiin ja olin vain iloinen  niistä lyhyistä läheisyyden tuokiois- ta, jolloin heidän kätensä pärehöylän  lailla kävi minun kukkaroltani hei- dän taskuunsa ja sukupolvien väli- nen kuilu hetkeksi ylittyi. Shokkihan se oli, saatana, kun  eilen  löysin koko porukan Faceboo- kista. En meinannut millään ensin tun- nistaa. Siihen kasaan olivat itseään  meikanneet ja kuviaan photosho- panneet. Mitä siihen nyt sitten voi  sanoa. Siellä ne on. Omat lapset. Yksi niistä ”TEKI RUOTSIN  LÄKSYJÄ!!!!” Millään en tahdo tohtia  nostaa kissaa pöydäl- le ja kysyä aviomieheltä- ni, että miten on hänen  laitansa .   Ikäväähän se olisi, jos hän olisi  asunut Facebookissa jo neljä vuotta,  enkä minä olisi huomannut mitään. Leea Klemola